Sen lisäksi, että Peter Gabriel on uskomaton muusikko, on hän myös hyväntekeväisyysihminen. Ja aikamoinen teknofiili. Witness-ohjelma jakaa kameroita erilaisille ryhmittymille ympäri maailmaa, jotta epäoikeudenmukaisuuksista saataisiin kuvaa nähtäville.
TEDin nauhoitetussa esitelmässä PG toteaa, että tämä työ on kenties ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä ihmisoikeuksien eteen tehty vuosisatainen työ alkaa hiljalleen mureta myös läntisissä maissa. Kukahan saisi kameran ujutettua Guantanamo Bayhin.
Recently in Politiikka Category
Sarah Palinin valinta republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi toi enemmän sähköä USA:n presidentinvaalikampanjointiin kuin mikään muu viimeaikainen tapahtuma. Ja se on paljon se, kun otetaan huomioon, että molemmilla pääpuolueilla oli juuri puoluekokous, joissa McCain ja Obama ottivat virallisesti vastaan ehdokkuutensa valtavissa yleisötilaisuuksissa. Sarah – usein juuri etunimellä puhuteltuna – on se, mistä puhutaan. Jääkiekkomutsi Alaskasta. Vaikka itseä lähellä olevat amerikkalaiset suhtautuvat vaaleihin varsin intohimoisesti, on Palinin valinta ensimmäinen, joka on merkittävästi nostanut keskustelujen volyymia ja tuonut esille kunnon vastakkainasetteluja.
Palin on neljästä ehdokkaasta (Obama-Biden & McCain-Palin) selvästi konservatiivisin. Palin uskoo, että USA:n sota Irakissa on Jumalan tahto. Palin haluaa ihmisten rukoilevan maakaasuputken puolesta. Palin vastustaa aborttia, myös raiskaus- ja insestitapauksissa.
Eräs paikallinen professorishenkilö esitti ennen Palinin valintaa näkemyksen, että vaalien ratkaisevat äänestäjäryhmät ovat valkoinen, ennakkoluuloinen työläisväestö (jonka mielestä jo Barack Obaman nimi on sellainen, että se herättää epäluottamusta) sekä kristillisten herätysliikkeiden sankat kannattajakunnat (jotka pitävät McCainia liian liberaalina ja saattavat jättää äänestämättä). Tästä näkökulmasta katsoen Palinin valinta on strategisesti hemmetin hyvin suunnatttu. Suorapuheinen jääkiekkomamma – luonnehdinta, jota on toistettu kyllästymiseen asti – vedonnee moneen perusamerikkalaiseen. Abortin ja homojen oikeuksien vastustaminen ja Jumalan valtuutuksen tuominen ulko- ja energiapolitiikkaan taas vedonnee konservatiivisiin kristittyihin.
Kristilliset konservatiivit ovat pelottavia (katsokaa vaikka YLEn vastikään lähettämä Jesus Camp). George W. Bushkin vaikuttaa jotenkin ihan sympaattiselta Paliniin verrattuna. Rintamalinjat on kaivettu, hyvin valmistellut puheet on pidetty, jäämme odottamaan tulevia väittelyjä.
Amerikkalaisen joukkoviestintätutkimuksen perustaja Walter Lippmann unelmoi 1922 ilmestyneessä Public Opinion -teoksessaan yhteiskunnasta, jossa yhteiskuntatieteilijä on kaikkein kovin jätkä. Ei äänestäjä, ei poliitikko eikä edes insinööri vaan yhteiskuntatieteilijä. Lippmann ajatteli, että kun yhteiskunnallisen tiedon kerääminen systematisoidaan tarpeeksi pitkälle, alkaa muodostua tarkan tiedon verkko, jonka avulla yhteiskuntien ohjaaminen onnistuu kätevästi. Puikoissa istuu kova jätkä, yhteiskuntatieteilijä.
Lippmann oli aikamoinen pessimisti, eikä pitänyt ainakaan 1920-luvun amerikkalaista demokratiaa kovin kummoisena luomuksena. Ei varmaan pitäisi 2000-luvun alun demokratioita paljon kummempina.
Lippmannin eksaktin tiedon verkkoa miettiessä mieleen juontuu Ted Nelson, joka puolestaan tuli 1960-luvulla luoneeksi hyperteksti-käsitteen. Nelsonin hypertekstiutopian 'valju' toteutus on nykyinen wwww-pohjainen netti. Nelsonin unelmana oli verkko, jossa tiedoa pystytään linkittämään yhteen kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Inhmillinen tieto kumuloituu ja jalostuu. Meistä kaikista tulee paljon viisaampia.
Nykyiset yhteiskuntatieteet tuottavat paljon eksaktia tietoa. Nykyinen netin kehitys pyrkii yhä parempaan tiedon löydettävyyteen ja asoiden järkevään linkitykseen. Lippmannin ja Nelsonin ideoista on teknisestä näkökulmasta katsoen tullut todellisuutta. Käytännössä tiedon verkkoa ei ole kuitenkaan olemassa. Sen sijaan meillä on tiedon massa, joka kumpuilee monista erillisistä siiloista, eikä tiedon löytäminen, saati tietojyvästen keskinäinen linkittäminen ole kovin kummoista (kts. esim. Etsivä ei löydä).
Lippmann kirjoitti kirjansa 1922. Hän otti ja kuoli 1974. Nyt eletään vuotta 2008. Insinööri on edelleen kova jätkä. Samoin poliitikko. Äänestäjällä ei ole enempää tai vähempää kuin yksi ääni. Yhteiskuntatieteilijä ei vieläkään ole kovin kova jätkä.
Julkisen keskustelun käymisen paikat ovat mielenkiintoisella tavalla hakusessa. Perinteisesti julkisen keskustelun ylläpitäminen on ollut journalismin puuhaa ja yhteiskunnallinen toiminta on luonut tähän keskusteluun sisältöjä. Pienemmissä piireissä on ollut esim. poliittisten puolueiden työryhmiä, EVAaa ja muita raportinvääntäjiä. Ne ovat toimineet omina minijulkisuuksinaan, joilla on ollut asemansa vuoksi kyky päästä johtopäätöksineen myös valtajulkisuuteen.
Kuuntelin juuri pyöräillessä YLEn parin päivän takaista Vallan vaiheilla -ohjelmaa, jossa demarien Ulpu Iivari ja think tankeja tutkinut Peter Ekholm keskustelivat Matti Laitisen kanssa think tankien tulosta Suomeen. Käteen jäi pari mielenkiintoista havaintoa.
Ensinnäkin, Iivari ja muutkin korostivat moneen otteeseen, että poliitikon mahdollisuus keskustella ja esittää analyysejä julkisuudessa on heikko, sillä journalistit hakevat poliitikoilta ensisijaisesti uutisia. Ymmärsin tämän tarkoittavan, että poliitikoiden keskusteluista etsitään uutisiin ensisijaisesti kannanottoja. Keskustelujen käymisessä taas pyritään vasta rakentamaan kannanottoja, joten uutisnikkarit ja poliittinen keskustelu eivät kohtaa. Olen ollut kiinnittävinäni huomiota samaan asiaan. Tämä on huolestuttavaa, koska helposti ajaudutaan siihen, että "keskeneräisistä asioista ei tiedoteta".
Toisekseen, think tankit, eli suomeksi vaikkapa ajatushautomot ovat yleistyneet. Niitä on ohjelman mukaan Euroopassa satoja, ellei jopa tuhatkunta (tosin think tank on vähän hankala määritellä). Niiden suhteen on monia olennaisia kysymyksiä, kuten se, miten niiden rahoitus hoidetaan ja miten niiden arvomaailmaa tai pyrkimyksiä tuodaan esille. Ekholm nosti kuitenkin esiin olennaisimman kysymyksen. Eli se, miten tämä kaikki hieno prosessoitu tieto saadaan asioista kiinnostuneiden kansalaisten saataville mielekkäällä tavalla?
Missä sitä julkista keskustelua oikein käydään? Ja kuka sitä käy? Miten siitä voisi tavallisena kansalaisena saada edes puolihallittavan otteen?
Viestintäministeri Suvi Lindénin omalla kotisivulla on blogi-osio. Osiossa pääsee tarkastelemaan Lindénin silloin tällöin päivittyvää kirjoitusten luetteloa. Muutama juttu kuitenkin paljastaa, että ministerin käsitys blogista on vähän hukassa:
* Etusivulla on otsikko "Uusin blogi", joka viittaa uusimpiin kirjoituksiin. Ajatus näyttää olevan, että blogi = kirjoitus. Tätä näkee toki muuallakin, mutta se on mielestäni kummallista. Mielestäni blogi ja blogikirjoitus ovat eri asioita. Politiikan maailmaan käännettynä kyse on samasta käsitteellisestä erehdyksestä kuin jos viittaisin tuoreeseen hallituksen esitykseen sanomalla, että "Uusin hallitus".
* Lindénin blogissa ei ole kommentointimahdollisuutta.
* Blogin kirjoituksia ei voi tilata syötteenä.
Summa summarum: ministerin hyvin perinteisillä kotisivuilla on ministerin kirjoituksia päivämäärän mukaan listattuna. Sekä yksittäisiä kirjoituksia että kirjoitusten kokonaisuutta kutsutaan sivuilla blogiksi. Näitä kirjoituksia voi käydä lukemassa oma-aloitteisesti mutta päivityksiä ei voi tilata itselleen.
Lindén ei toki ole yksin. Suurin osa poliitikkojen webbisivuista on teknisesti tai käyttöliittymältään kömpelöitä ja ihan viime vuosituhannelta. Mutta Lindén on kuitenkin valmistunut maisteriksi tietojenkäsittelytieteestä. Ja hän on viestintäministeri.
